Iltapäivän auringossa -blogi: Jahtikausi

Täällä maaseudulla on nyt jahtikausi kiivaimmillaan ja autolla ajaminen illan hämärtyessä on jopa vaarallista. Hirvet voivat varsinkin takaa-ajettuina syöksyä ajoteille missä vaan, muissa olosuhteissa noudattavat tarkkoja tuhatvuotisia reittejään, joita emot opettavat vasoilleen sukupolvesta toiseen.

Tänään seurasin myös joutsenia, jotka toki ovat jo lähtöaikeissa. mutta joita vielä näkee jonkin verran syksyn maisemassa. Niiden parvikäyttäytyminen on huikeaa, esimerkiksi laskeutuessaan kaikki lopettavat siipien liikkeen sekunnilleen samanaikaisesti ja liitelevät kauniisti maan kamaralle kuin yhtenä suuren lintuna.

Kuvassa on tyttäreni Max-koira, jonka ulkonäkö on hämäävä. Max nimittäin on erittäin viisas, mutta itsepäinen: se osaa näytellä kuollutta tarvittaessa ja ymmärtää kahta kieltä – jos haluaa. Usein ei halua. Max ei ole todellakaan metsästyskoira vaan seurakoira mitä suuremmassa määrin. Aseita Max pelkää kuollakseen ja naulapyssykin on jo tarpeeksi kauhistuttava. Meidän puolitoistavuotta sitten edesmennyt saksanseisoja Tito oli todellakin toista maata, aseiden pauke oli musiikkia korvilleen eikä sitä pidätellyt lintujahdista mikään.

Niin, kyllä minäkin säälin metsän eläimiä, joita jahdataan näin syksyisin. Toki olen kasvanut ja elänyt koko aikuisikäni metsästyskulttuurin keskiössä ja se maailma on ollut luonnollinen elinympäristö kaikkine oheisilmiöineen. Ymmärrän siis toisinajattelijoita tässä suhteessa, mutta täytyy ajatella niinkin, että hirvieläimiä liikkuisi esimerkiksi autoilijoiden vaarana huomattavasti enemmän, jos hirvikantaa ei ollenkaan harvennettaisi syksyisin.

Muuten, myös ihmisestä tulee varsinkin vanhetessaan kuin ”jahtieläin”. Vai mitä olette mieltä monien medioiden lööpeistä tänä päivänä: ”Tältä näyttää 80-vuotias laulaja xx nyt” tai ”90-vuotias taiteilija kävi ostoksilla ilman meikkiä, tältä hän näyttää”. Ikään kuin vanhan ihmisen ulkonäkö olisi se kaikista tärkein. Kun kaikilla on nykyään kamera puhelimessa aina mukana, niin kuvia räpsitään ja julkaistaan, sehän on selvä. Ehkäpä miesvanhukset pääsevät vähän helpommalla tässä jahdissa, mutta naisten osa on toisin.

Ihmisen vanhenemista ei ymmärretä tai ei haluta ymmärtää. Näin on varsinkin julkisuuden ihmisten kohdalla. Onneksi me tavalliset tiinat ja tanelit saamme olla kohtalaisen rauhassa ja se on suuri asia. Siis sisäinen rauha, mielen levollisuus sekä kiireetön elämäntahti. Mitä ihminen muka muuta tarvitseekaan.

”Parhaan neuvon antaa kokemus, mutta se neuvo tulee aivan liian myöhään”. (La Housayne)